Saatoin hänet asemalle yhdeksän tuntia sitten, tunteminen sattuu. Oloni on tyhjä vaikka rintaa puristaa ja hengitys on pinnallista. Kiiltävän kylmä pintani on sulamassa. Miten paljon voi nauttia toisen ihmisen läsnäolosta? Rakastan kokata tälle naiselle, rakastan nauraa hänen kanssaan, rakastan kuunnella hänen hassuja juttujaan, vain olla kun hän käpertyy kylkeeni ja kertoo että on viimein turvallista olla. Askel painuu läpi liian ohueksi kuluneesta jäästä. Vaikka tunnenkin itseni niin avuttomaksi kun hän vuodattaa suolaisia kyyneliä ja sanoo ettei mikään ole hätänä, ettei se ole minun syyni. Kun tiedän hänen tuhoavan itseään jokaisella ruokailun jälkeisellä kumartumisella. Jääpuikot kilisevät kristallinkirkkaiksi sirpaleiksi perääni. Ainoa ihminen joka ei vaadi minulta mitään, on tyytyväinen minuun juuri tällaisena. Kaikkine virheineni täydellisenä.
Mutta loppupeleissä olen pelosta heikko. En uskalla tuntea mitään, jääkuningattarena on niin paljon helpompaa olla. Kylmä ämmä, sydämeni on kuolettava pakastin. Niin kylmää ei voi koskettaa, saati sitten satuttaa. Jokainen pettymys on kasvattanut hyytävää kerrosta ympärilläni. Vaikka lämmitän päivisin kätesi ja öisin vartalosi jokaisen osan, on helpompaa olla turta.
Tämä tuhoaisi meidät kummatkin lopullisesti. Mutta lopulta kysymys onkin - haluammeko sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti