En kykene enää muotoilemaan ajatuksiani sanoiksi, en edes tiedä enää mitä ajattelen. Tai tiedänhän minä, en vain halua myöntää sitä kenellekkään. Pääni täyttää vaa'an lukujen ja kalorien numeraalinen piirileikki. Suurimman osan ajasta päässäni humisevat ajatuksieni sijasta tuntemattomat metsät ja hetken kuluttua huomaan taas miettiväni mitä voin vielä syödä tänään. Aika lipuu ohitseni, tunnit ja päivät ja viikot seuraavat samanlaisina toisiaan ja välillä en ole varma olenko edes hereillä, saatika elossa. Toistan kaiken automaattisen robottimaisesti, jalat liikkuvat kuin itsestään sateen kastelemalla lenkkipolulla liian suurissa tuulipuvun housuissa.
Vietän suurimman osan ajastani internetissä paetakseni surkeaa todellisuuttani. Lempisivujeni laihaakin laihemmat naiset tanssivat villisti kauniisti aseteltujen, herkullisen näköisten ruokien ympärillä ja kuiskivat korviini niiden rasvaa tihkuvia ravintoarvoja. Leukaluut kolisten he nauravat inhimillisille himoilleni ja kietovat jumalaisen luiset sormensa kurkkuni ympärille tehdäkseen minusta kaltaisensa. Tämä kaikki on yhtä suurta pakkomiellettä, siinä on niin kovin vähän kaunista vaikka se sen tavoitteluun perustuukin. Onneksi en edes muista millaista oli elää ennen tätä, onneksi en muista millaista elämä oli ennen kuin siitä tuli tuskaista helvettiä jossa mikään ei ole tarpeeksi ja kaikki on liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti