Ranteeni alkavat parantua. Tuo sama valkoinen harso oli revitty rikki sinisten suonten yltä tasan seitsemän päivää sitten kylpyhuoneeni lattialla. Lattiakaivon ritilä värjäytyi punaiseksi. Toivoin että valuisin itsekkin viemäriin vereni mukana tai että edes tämä olo päätyisi sinne. Toivoin turhaan helppoa ratkaisua, kuvittelin että se olisi kuin uhrilahja, ripitys joka päästäisi minut pahasta. En voinut uhrata kyyneliäni niin vuodatin jotain muuta saadakseni mielenrauhan. Jälkeenpäin mietin, kenelle tai mille oikein uhrasin. Jo terää pidellessäni tiesin ettei jumalaa ole olemassa.
Kolme veretöntä vuotta valuivat punaisen nesteen mukana lattialaattoja pitkin alas pimeyteen. Vartaloni on täynnä vuosien takaista vihaa, kykenemättömyyttä purkaa ajatuksia muuksi kuin kivuksi. Valkoinen arpikudos kertoo surullista tarinaa tytöstä joka ei osannut elää. Kuljettaessani sormiani reittäni pitkin alaspäin osun yhteen suurempaan kohoumaan. Senttejä pitkä ja leveä jälki on peräisin vihaamani koulun teroittimen terästä. Voi miten se kertookaan kuinka pahaa jälkeä voi toinen ihminen saada aikaan sanoilla ja pienillä teoilla. Kuinka sitä alkaakaan uskoa itsekin että vika on minussa, minä olen huono ja paha. Ehkä kuvittelin voivani vuodattaa sen kaiken huonouden ulos itsestäni ja tulevani täten paremmaksi, puhtaammaksi. Jostain syystä oloni vain oli entistäkin likaisempi jokaisen kerran jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti