Miksi

 Olen halunnut kuolla kaksitoistavuotiaasta asti. Tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän. Kadotin elämisen taitoni yhdennentoista ikävuoteni aikana, samana vuonna kun nuorempi siskoni kävi lähellä kuolemaa. Kaikki tämä alkoi siitä, kun erään lapsen kehossa solut alkoivatkin sotia toisiaan vastaan.

 Vuosia sitten, muutama päivä vappuaaton jälkeen, sisarelleni nousi korkea kuume. Hän makasi sängyssä muutaman päivän, vanhempani hoitivat häntä parhaansa mukaan ja toivoivat että sairaus menisi pian ohi. Hänen tilansa kuitenkin huononi huononemistaan ja lopulta hän ei kyennyt edes nousemaan sängystä mennääkseen tekemään tarpeensa. Silloin vanhempani ymmärsivät ettei kyseessä ollut aivan tavallinen kuume. He lähtivät pian sisareni kanssa terveyskeskukseen ja päätyivät sieltä sairaalaan. Elimme päivien, viikkojen ajan epätietoisuudessa mikä häntä vaivasi. Eräänä päivänä tulin koulusta, olin menossa ystäväni luokse ja hän odotti ulkona isänsä kanssa autossa. Vein koulukirjani sisälle ja olin jo lähtemässä kun isäni pyysi minut olohuoneeseen. Kysyin hiukan närkästyneenä että mikä nyt oli niin tärkeää. Isäni kertoi murtuneella äänellä sisareni sairastavan leukemiaa. En muista vastasinko mitään, mutta kävelin tyynesti ovesta ulos, istuin autoon ja purskahdin itkuun.

 Siitä alkoi tähän päivään asti jatkunut helvettini. Siskoni on voittanut taistelun syöpää vastaan, mutta minä en ole vieläkään saattanut loppuun mielessäni myllertävää sotaa. Sen lisäksi että näin sisareni kärsivän kolmen vuoden ajan, oma mieleni alkoi tämän myötä murentua ja lopulta hajosi palasiksi käydessäni kuudetta luokkaa. Koin olevani vanhemmilleni taakka ja vajosin masennuksen mustaan syleilyyn. Aloin vahingoittaa itseäni, en uskonut ansaitsevani ruokaa, en kyennyt nukkumaan ja hiljalleen todellisuus alkoi hetkittäin sekoittua mielikuvitukseni kanssa. Eräänä unettomana kevättalven yönä yritin lopettaa kaiken kietomalla johdosta silmukan kaulani ympärille. Kuoleman sijasta päädyin ensimmäistä kertaa psykiatriselle osastolle. Viimeisen kerran jälkeen parhaat ystäväni puukottivat minua selkään, tekivät elämästäni jälleen helvetin koulukiusaamisen kierolla keinolla. En kykene enää luottamaan ihmisiin, luotan ainoastaan siihen että nekin jotka "välittävät" lopulta hylkäävät. Kolme reissua riitti, nyt olen löytänyt tavan kuolla. Miksi syödä kun ruoka ei maistu miltään, päihteidenkäyttöni on lähtenyt käsistä. Liekköhän se tosin kenenkään käsissä koskaan ollutkaan, löysin alkoholin kaksitoistavuotiaana ja rakastuin kertaheitolla. Odotan sitä päivää kun kehoni irtisanoo itsensä ja vedän viimeisen henkäykseni tupakan turmelemilla keuhkoillani.